Paikalliset huvilanomistajat olivat löytäneet jo vuosien ajan samalta paikalta käsinlyötyjä vanhanmallisia tiiliä, kattotiiliä, porsliinin- ja fajanssinpalasia, keramiikkaa, liitupiipun kappaleita ja muita pikkuesineitä. Koesukelluksissa syksyn 1986 aikana esille tuli samanlaista pikkuesineistöä, mutta hylkyä ei onnistuttu paikantamaan. Viitteet Fillmerin karttamerkinnän totuudenmukaisuudesta näyttivät joka tapauksessa ilmeisiltä. Sekä kartan että tehtyjen irrallisten löytöjen vuoksi suunniteltiin Bothnia Navaliksen ja pietarsaarelaisen sukellusseura Diving 80:n parissa kesäksi 1987 sukellusleiriä. Sukelluslupien hankkimiseksi ja Museoviraston myöntämän valtionavun saamiseksi Pietarsaaren kaupunginmuseo oli jo syksyn 1986 aikana yhteydessä Museoviraston merihistorian toimistoon ja toimitti sinne paikkaa koskevaa kartta-aineistoa. Keväällä 1987 Museovirasto ilmoitti tarkoitukseen myönnetystä 10.000 markan valtionavusta ja myönsi tarvittavan sukellusluvan.
Uudenkaarlepyyn kaupunki myönsi leirin käyttöön Torsön saaristomajan löytöpuolen itäpuolella ja luovutti paloasemaltaan tilat leirin ilma- ja ruokahuoltoa varten. Leiripäällikkönä toimi Kari Lehtonen Isostakyröstä ja osanottajia oli kaikkiaan 23, joille kertyi leiripäiviä kaikkiaan 136. Leirin tehtävänä oli tutkia löytöalue ja paikantaa mahdollinen hylky. Tätä tehtävää varten tutkittiin sukeltaen Granskärssundetin ohella Aspskäretin itä-, etelä- ja kaakkoispuoliset alueet sekä erillisenä tehtävänä Lilla Alörenin veistämöalue Sakari Topeliuksen kesämajan, Majniemen, pohjoispuolella.
Suurin osa leirin työpäivistä kului Granskärssundetin kartoitukseen, jolloin nostettiin aluksesta tai aluksista huuhtoutunutta tai poisheitettyä pikkuesineistöä. Jälkimmäinenkin mahdollisuus eli että esineet todella oli heitetty aluksista on täysin mahdollinen, koskapa vanha pitkään käytössä ollut ankkuripaikka oli löytöalueen tuntumassa. Tutkimusten edetessä Aspskäretin eteläpuolelle löydettiin myös osa limisaumaista hylkyä.
Monilukuisimpana esineryhmänä tämän aikakauden esineistä esiintyvät yleensä liitupiiput ja niiden kappaleet. Löytöihin sisältyy vain kolme muodoltaan, tekniikaltaan ja materiaaliltaan samanlaista piipunkoppaa. Materiaalina oli kovaksi, sinisävyiseksi poltettu saven ja liidun sekoitus, joka teki niistä varsin painavia. Muodoltaan ne olivat ns. hollantilaista tyyppiä eli kopan takaosa oli kupera ja päällys viisto erotuksena englantilaisen tyypin koverasta kopan takaosasta ja piipun suuntaisesta kopan yläosasta.
Muut pikkulöydöt, savitiilien laidat, pohjat, saviruukkujen korvat ja kyljenkappaleet, lasipullojen pohjat ja kaulat, muodostavat lukumääräisesti suuren osan kokoelmasta, mutta eivät anna samalla tavalla tukea löydön ajoittamiselle.
Hylky osoittautui puolikkaaksi eli se oli repeytynyt kölin kohdalta irti, kuitenkin siten, että kaksi pohjatukkia oli seurannut mukana osoittamassa pohjan muotoa siltä kohdalta. Laidan näkyvissä oleva pituus oli 7 metriä ja suurin leveys ilman mainittujen pohjatukkien päitä 2 m 40 cm. Pohjatukkien välit olivat 16-23 cm ja pohjatukkien leveydet 16-18 cm eli pohjatukkien väli oli jokseenkin sama kuin tukkien leveys. Niiden korkeus oli myös sama eli niiden leikkaukset olivat jokseenkin neliömäisiä. Kaaret oli kiinnitetty pohjatukkeihin 20-30 mm läpimittaisilla puutapeilla. Pohjatukkien kiinnitystavasta köliin ei ollut tallella riittävän monta esimerkkiä, että siitä voisi tehdä varmaa päätelmää. Näyttää kuin V-kulmaiset kärjen ja perän pohjatukit olisi kiinnitetty sekä suoraan tukin sisäkulmasta että viistosti sen lappeilta suunnatuilla puutapeilla. Laidoituksen lankkujen leveys oli 23 cm ja lankkujen paksuus 3-4 cm, mutta tällöin on myös jään ja merenkäynnin kuluminenkin otettava huomioon.
Oleellista aluksen rakenteelle on, että se oli limisaumainen. Säilynyt laidan leveys, 2 m 40 cm, osoittaa puolestaan, että se on ollut varsin leveä. Myös järeät ja tiiviisti sijoitetut pohjatukit ja kaaret osoittavat aluksen olleen tarkoitettu rahtialukseksi. Löytöpaikan pohjan peittämä tiilikerros puhuu samasta.
Aluksen rakenteissa ei näy sahan jälkiä eli sen laudoitus ja tukirakenteet on veistetty kirveellä. Sahan käyttö tuli pohjalaisveistämöillä työn tässä vaiheessa käyttöön vasta 1700-luvun loppupuolella. Muun ajoituksen toistaiseksi puuttuessa voidaan alus siten varauksin ajoittaa 1700-luvun puoliväliin eli samaan aikakauteen kuin muukin löytöesineistö.
Yksi pohjatukeista on 10.7.1987 ollut konservoinnissa (polyglycol), pikkuesineistö konservoitu ja luetteloitu. Yksi kaaren kappale pyritään ajoittamaan Helsingin yliopiston toimesta (Högne Jungner).
Granskärskärssundetin löytö toi esille suuren määrän esineitä, jotka jään ja veden liikkeet rantavesissä olivat runsaan kahden vuosisadan aikana ennättäneet hajoittaa pääosin pieniksi palasiksi. Muutamat 1700-luvun alkupuolelle tyypilliset esineet antavat kuitenkin viitteen ajoituksesta. Löydetty hylyn osa ei liioin puhu tätä olettamusta vastaan.
Piipunvaren koristelu noudattaa samoja aiheita: varren ympäri noin
3 mm:n etäisyydellä toisistaan kulkevat uurteet, joiden toinen
syrjä on varustettu painalluksin. Uurteiden välissä on painettu
pyöreällä läpimitaltaan n. 2,5-3 mm:n levyisellä
stanssilla eräänlainen helminauha. Verrattuna aiempiin Isonvihan
jälkeisten (1721-22) hylkyjen piippulöytöihin Granskärssundetin
piiput poikkeavat selvästi: Edelliset olivat kokonaan koristelemattomia,
valkoisia, 'liitumaisempia' ja edustivat englantilaista tyyppiä kun
taas näiden muoto oli, kuten todettiin, hollantilainen, niiden materiaali
oli kovempaa ja painavampaa, sinisävyistä ja kiiltäväpintaista
ja niiden koristelu oli rikasta. Kopan pieni koko viittaa joko 1600-luvun
loppuun tai 1700-luvun alkupuoliskoon. Siten piippujen muoto tukee kolmijalkapatojen
oletettua ajoitusta, 1700-luvun alkupuoliskoa.